Rostis

Kaipuusta karjalaan

Hieraisin unihiekat silmistäni ja seurasin kyökistä lämpimästi läikkyvää valoa. Mummo oli tuttuun tapaansa ollut pystyssä ennen kuin aurinko edes valmistautui nousuunsa. Siinä kissan kanssa kilpaa selkiämme venytellessä hurmaava tuoksu alkoi vetää neniämme puoleensa ongenkoukun lailla.

Vastanostetut perunat, lantut ja nauriit lepäsivät versoineen ruokapöydällä voisulakulhon, riisipuurokattilan ja ruistaikinan vieressä, munavoita unohtamatta. Leivinuunin lämpö väreili hikipisaroina mummon huivin alta, hän pyyhki otsansa esiliinaan ja katsahti minua hymyillen: ”Mites se vunukoilta nälkä lähtis, jossei piiroota aamusta paistettas.”

Ajaudun joskus arjen kiireissä ajatuksiini kaupan käytävillä, tunnen mummolan kissan hipaisevan jalkojani ja mietin kuinka onnekas olen, että sain tutustua juuriini. Arvostan käsillä leipomisen perinteitä, sukupolvelta toiselle runoja laulaen siirrettyä elämäntaitoa. Harmikseni minulla ei ole ollut aikaa tarttua kaulimeen, vielä.

Onnekseni havahdun siihen, kuinka tuoksu mummolasta löytyy nykyisin kaupan paistopisteeltä. Samat ravitsevat suomalaiset raaka-aineet, omasta maasta, uudella tavalla rapeaan ruiskuoreen käärittynä – riisipuurolla, munalla ja voilla täytettynä. Rukiinen koti pehmeälle sydämelle. Helposti mukaan evääksi tai tarjolle. ”Mites niin, totta tosiaan”, tokaisen lastenrattaita ohjaavalle kanssakiirehtijälle.